Kun Ruotsin valtakunnan itäinen osa siirtyi vuonna 1809 Venäjän vallan alle, tapahtumasta tuli merkittävä vedenjakaja suomalaisten historiassa. Erilliseksi alueeksi Suomen rajasivat vuoden 1812 rauhansopimuksen rajalinjat, jotka suuressa määrin säilyivät muuttumattomina aina toiseen maailmansotaan saakka. Aiemmin esimerkiksi suuri osa Lapista oli kuulunut Upsalan hiippakuntaan, ja Viipurin lääni oli ollut entuudestaan osa Venäjää. 

Suomen muuttuminen autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi ei kuitenkaan romuttanut ruotsalaista hallintoperintöä: lainsäädäntö ja sosiaalinen järjestys säilyivät paljolti entisellään myös Venäjän vallan alla. Itsehallinto merkitsi siihen asti Tukholman keskusvallan päätöksistä riippuvaisen Suomen kehittymistä omaksi poliittiseksi ja taloudelliseksi yksikökseen. Osana monien kansallisuuksien Venäjää suomalaiset olivat silti vain pieni, noin kahden prosentin vähemmistö koko valtavan maan väestöstä, eli Suomen suhteellinen asema muuttui radikaalisti. Myös suomen kielen asemassa tapahtui käänne: neljä viidesosaa suuriruhtinaskunnan asukkaista, eli selkeä enemmistö, puhui kieltä, joka oli ollut Ruotsin kuningaskunnassa vähemmistökieli. 

Pitkät jäähyväiset on kirja, jossa tätä ratkaisevaa aikaa käsitellään analyyttisesti useasta näkökulmasta. Tarkoituksena on avata eri puolilta Suomen muotoutumista, identiteettiä ja integraatiota vuosien 1809-1812 jälkeen. Max Engman on aiemmin julkaissut kiitetyt teokset Pietarinsuomalaiset (2004) ja Raja. Karjalankannas 1918-1920 (2007).