Esikoisrunoilija Irina Javne kirjoittaa kuvia elämästä, kuolemasta, yksinäisyydestä ja kollektiivisesta surusta. Olen syntynyt, sanotaan käsittelee menneisyyden painolastia, sitä kuinka sota jättää jälkensä uusiin sukupolviin. Mahtipontisuus ja leikkimielisyys kulkevat runoissa rinnatusten.

Javnen ilmaisu on raikasta ja näkemyksellistä. Runot hengittävät syvin henkäyksin läpi ihmiskunnan lähihistorian ja kurkottavat kohti ajattomuutta. Ne piirtävät kartalle universaalin ja samalla aivan omanlaisensa maailmanjärjestyksen.

Maailma on ikkuna, josta katsotaan sisään
ja meri kirjoitti siihen linnun, ihminen siiven
mutta ikkunan olimme nielleet ja puun,
puun näköalan, sillä puusta ei nähnyt ikkunaa
eikä meren kirjoitusta, kun istui hiljaa yksin puussa
saattoi kuulla kalojen reitit ja itkun
sillä kalat itkivät meren,
halusivat lentää. Sillä joskus oli maa
ja maan muisti ja kalojen polut kallioilla.
Meri sylki kiviä kuin hampaita ja laivoja
kuin valaan kieliä.