Näin hassulta tyttö näytti, eikä se ollut mitenkään herkkua: Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät, jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät. Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikka kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain.

Niinpä tyttö nököttää kotona, koska hän ei kestä mennä ulos. Ja jos nököttää kotona, ei opi tuntemaan ketään. Ja korvat sen kuin jatkavat kasvamistaan, ja muuttuvat aina vain ihmeellisemmiksi, isoiksi ja kirjaviksi.

Mutta eräänä päivänä tyttö oivaltaakin kirkkaasti ja selvästi, ettei olekaan ruma - hänhän onkin perhonen! Jota kaikki kohta ihailevat.