Emil Wikström (1864-1942) aloitti kuvanveistäjänä 1800-luvun lopulla, jolloin suomalainen kuvanveistoinstituutio alkoi muodostua. Tutkimus tarkastelee Wikströmin työtä alkaen vuoden 1893 Säätytalon päätykolmiokilpailun voiton tuomasta nosteesta 1910- ja 1920-lukujen vaihteeseen saakka, jolloin Wikströmin suurmiespatsaiden sarjan päätti J. V. Snellmanin muistomerkki. Tutkimus sijoittaa Emil Wikströmin oman aikansa taidemaailman rakenteisiin ja kilpailun kenttään. Kirjassa tarkastellaan pääasiallisesti Wikströmin näkökulmasta ammattikuvanveistäjän asemaa, käytäntöä, arkea ja yhteistyötä sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun muotoutumassa olevaa kuvanveistoa. 

This dissertation examines Emil Wikström's work as a sculptor in the context of formation of art infrastructures, collaborations and profession of sculpture. The central question of the study is how Wikström became 'a master' in his time and how his sculptural work was constructed in relation to the institutionalisation of sculpture. In this study Wikström is a major exemplary case through which to understand the practice and profession of sculpture in Finland.