Vuonna 1894 suomalaiset olivat innoissaan uudesta hallitsijastaan, Nikolai II:sta. Aiemmat keisarit, Aleksanteri II ja Aleksanteri III, olivat olleet myös suosittuja mutta jääneet alamaisilleen etäisiksi. Nikolaita sen sijaan pidettiin länsimielisenä "kansan keisarina". Viisi vuotta myöhemmin Nikolain nimestä oli tullut Suomessa kirosana. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov yritti venäläistää maan, mutta nostatti täällä vain kapinamieltä. Pian uskollisten alamaisten joukostalöytyi terroristeja, jotka surmasivat Bobrikovin lisäksi muitakin virkamiehiä. Keisarikin yritettiin murhata Viipurin saaristossa.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan historiateos kertoo jännittävästi ja mukaansatempaavasti ajasta, jolloin suomalaisten lähes sata vuotta kestänyt keisariuskollisuus loppui. Rinnalla kulkee lämpimästi kerrottu tarina ujosta ja kaikille ystävällisestä keisarista, hänen määrätietoisesta puolisostaan ja viiden lapsensa elämästä ja kuolemasta.

Oma perhe oli keisari Nikolaille tärkein asia maailmassa. Hän ei pyrkinyt korkeaan asemaansa vaan olisi tyytynyt vaatimattoman tilanomistajan elämään. Jouduttuaan Venäjän yksinvaltiaaksi isänsä kuoleman jälkeen hän itki katkerasti kohtaloaan. Keisariperheen yhteinen onnettomuus oli kruununperijä Aleksein verenvuototauti. Ainoa, joka pystyi lievittämään pojan tuskia, oli siperialainen munkki Grigori Rasputin, josta tuli keisarinnan sydänystävä mutta myös rappeutuvan keisarivallan vihattu symboli. Rasputin ennusti, että jos hänet murhataan, myös keisarillinen perhe tuhoutuu. Niin tapahtui.

Kirjan runsas ja monipuolinen kuvitus on osittain peräisin hovineito Anna Vyrubovan albumeista. Mukana on myös paljon ennen julkaisemattomia postikortteja sortokaudesta ja vallankumouksesta.