Jorma Panula on yksi suomalaisen kapellimestaritaiteen suurimmista legendoista. Hänet tunnetaan ärhäkkäänä ja temperamenttisena pohjalaisena, joka ei ärräpäitä säästele. Maine on toki totuudella ansaittu. Mutta viime kädessä kyse on kuitenkin aina tinkimättömyydestä muusain taiteen edessä, pyrkimyksestä rehellisyyteen ja aitouteen. Kunhan ei tarvitse vispata Beethovenin Pastoraalisinfoniaa, sillä "Betoveeni, joka oli Wienissä eikä ollu koskaan käyny maalla, jos vähän jollaan vaunulla kävi ja haistelemassa ja takaasi, ei se mitään tajunnu jostaan linnullaulusta ja paskanhajusta." Atso Almila, Panulan oppilas, kollega ja ystävä, on yhdessä Panulan itsensä kanssa keskustellut kapellimestarin työstä, opettamisesta, musiikista ja elämästä, ja koonnut sitten keskustelut kirjaksi - sensuroimattomina. Keskustelujen lisäksi Almila kertoo tarinoita Panulasta, Panulan kollegoista ja oppilaista, joita ovat olleet muiden muassa Esa-Pekka Salonen, Jukka-Pekka Saraste, Osmo Vänskä, Mikko Franck ja Susanna Mälkki. Ja toki myös Almila itse. Lukijoille piirtyy kuva kylläkin ärhenteleväisestä, mutta suurella sydämellä varustetusta kosmopoliittisesta taiteilijasta, jonka naururypyt silmäkulmissa paljastavat hänen luonteensa ehkä todemmin kuin runsas pohjalainen kiroilu. Vuonna 2006 Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi Jorma Panulalle akateemikon arvonimen, jota Panula kommentoi tyylilleen ominaisesti: "En minä tuommoista ymmärrä. Hävettää. En tiedä, kuinka suhtautua, tämmöistä suurta meininkiä. Olen pelimannimies."