Kevät 1918 oli aika, jolloin tavallinen nuori nainen saattoi uskoa mahdollisuuteen muuttaa maailma väkivalloin hyväksi. Pietarilaisten esikuvien innostamana, maailmansodan katveessa Helmi Johansson perusti Tampereen punaisen naiskaartin ensimmäisen komppanian, jonka päälliköksi itse ryhtyi. Noustessaan työväentalon tanssiaissalin pöydälle naisten kokousta johtaakseen, hän luovutti elämänsä aatteelle, joka oli valinnut häviämään tuomitut keinot.

Sisällissota oli sankaruuden, johtajuuden, toimeen tarttumisen ja hirvittävän häviön kevät, joka murskasi niin uskon, toivon kuin vapaudenkin, joka työläisissä oli virinnyt. Helmi ei voinut voittaa, mutta se ei ollut hänen vikansa. Hän osoitti kasvaneensa miesten veroiseksi.

Toisaalla punaisessa Suomessa kansanvaltuutettu Oskari Tokoi yritti pelastaa työläisten asiaa viljalla, toisaalla näyttelijä ja kapinallinen Aarne Orjatsalo puheilla ja sidetarpeilla. Vilppulasta Tampereelle vetäytynyt komentaja Verner Lehtimäki veti lopulta Helminkin kumppaneineen pakoon valkoisten hävittäessä tasa-arvon unelman.

Tampereelta alkoi Helmin tie, joka vei Muurmannille ja sieltä maailmalle. Kukin sankareista toimi niin kuin parhaiten näki. Heihin saattoi samastua, heidän puolellaan olla ja samalla kauhistua kuin aaveen edessä: miten turhaa ja väärin kaikki oli. Miten hirvittäviä virheitä jokainen viisas ja hyvä teki.