Professori Riitta Konttinen käsittelee teoksessaan neljän taiteilijan, Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Helena Westermarckin ja Ada Thilenin välistä elinikäistä ystävyyttä ja taiteilijatoveruutta. Hän tutkii sitä, miten näiden taiteilijoiden keskinäiset suhteet vaihtelivat vuosien kuluessa ja miten he vaikuttivat toistensa taiteeseen. Monet heidän elämästään esille nousevat asiat olivat yhteisiä 1870- ja 1880-luvulla uraansa luoneiden naistaiteilijoiden sukupolvelle: naimattomuus, keskiluokkaisuus, naisen yhteiskunnallisen aseman murros, rajatut opiskelumahdollisuudet ja epäselvä paikka taidemaailmassa. Helene Schjerfbeck (1862-1946) on kirjan taiteilijoista tunnetuin. Hän pääsi opintojen alkuun jo miltei lapsena, ja kehittyi myöhemmin maalarina yhä radikaalimpaan suuntaan. Schjerfbeck oli näistä naisista ainoa, joka pystyi 1900-luvun puolella irtautumaan nuoruusvuosien naturalismista kompromissittomaan modernismiin. Hän oli hyvin tietoinen päämääristään ja ehkä juuri sen vuoksi ryhmän keskeisin jäsen, välillä ehkä hienoisen kateudenkin kohde. Helene Schjerfbeckin koko elämää leimasi lapsuudessa saatu lonkkavamma. Maria Wiik (1853-1928) oli ryhmän naisista se, johon Heleneä tavallisesti verrattiin. Heitä jopa sumeilematta kilpailutettiin keskenään, mikä ajoittain aiheutti ongelmia muuten kiinteään ystävyyssuhteeseen. Wiik oli pienen koon mestari, kun Schjerfbeck taas ajatteli, ettei maailman kuvaamiseen mikään kangas ollut liian suuri. Maria Wiikillä oli aivan toisenlaiset taloudelliset lähtökohdat kuin Schjerfbeckillä, sillä hän oli lähtöisin vakavaraisesta kodista. Helena Westermarck (1857-1938) oli opiskeluaikoina Helene Schjerfbeckille läheisin, lahjakas maalari, jonka uran katkaisi jo 1880-luvulla sairastuminen keuhkotuberkuloosiin. Sairausvuosina maalaaminen oli liian raskasta, joten kirjoittaminen nousi vähitellen etusijalle ja siitä tuli lopulta Westermarckin päätyö. Hän oli myös vakaumuksellinen feministi, yksi Naisasialiitto Unionin perustajista. Ada Thilen (1852-1933) on näistä neljästä taidemaalarista vähiten tunnettu. Helene Schjerfbeckiin häntä yhdisti vamma, sillä hän syntyi vasen silmä vioittuneena ja joutui käyttämään lasisilmää. Vamma ei kuitenkaan estänyt häntä maalaamasta, ja hän teki pitkän joskin taidemaailmassa paljolti huomaamattomaksi jääneen uran. Kirjan lähtökohtana on 1870-luvun Helsinki ja päätepisteenä 1930-luvun Tammisaari, joiden välillä liikutaan muun muassa Pariisissa, Firenzessä ja Bretagnessa. Taiteilijatoveruutta toimii syventävänä oppaana Hämeenlinnan taidemuseossa kesällä 2014 avattavaan neljän naistaiteilijan näyttelyyn.