Ida Lillalle 

Taivas ojentaa vettä
tuulen käärinliinat kummuilla tyhjinä
valo on löydettävä haudoista syvältä sydämestä
piruseinäiset labyrintit eksyttävät
jumalan värit terveeseen suruun
ilman suojakertoimia satuttaa muistosi rakkaus
ojentaa rajoilla, antamatta mahdollisuutta

sisimmän pinnassa turhamaisuus: olla syvällinen. 
en kuitenkaan ole kuin outoudessa poikkeava vieras
yksinollessa pääsee lähemmäksi hylättyä maailmaa
siellähän olet 
yrität tulla sen ymmärtämäksi
se on aina sinua syvällisempi
uittaa kyyneljokea hiuksissasi