Kevätjää on pehmeää sohjoa, jonka lävitse hulahtaa äänettömästi hyytävään pimeään, ilman varoituksia. Mitäs tulit, sanoo jää, ja Jumala.

Toisaalta: se voi kantaa arvaamattomasti silloinkin, kun oma itsesuojeluvaisto tahtoo estää luottamasta elämäänsä sen varaan enää lainkaan.

Jo pienenä tyttö ihmettelee, miksi olo on niin ulkopuolinen ja miksi hänestä tuntuu, ettei tiedä läheisistään kaikkea. Hän syö välillä tuhdisti, rukoilee kirkkoa vierastavasta perheestään huolimatta, ihastuu saavuttamattomaan poikaan. Kun elämä kolhii rankasti, miten siihen voi suhtautua? Masentumalla, addiktoitumalla ruokaan tai juoksemiseen, ripustautumalla milloin mihinkin tai kehenkin. Tai hankkimalla lentolupakirjan. Nuori nainen myös opiskelee papiksi, mutta miten 2000-luvun kirkko suhtautuu lampaisiinsa?

Pauliina Kuokan kieli on kaunista, jopa lyyristä, ja taitava itsereflektiivinen, läpirehellinen kerronta koukuttaa lukemaan.