Sisällissodassa 1918 valkoisilla oli kaksi kokenutta ylipäällikköä, vapaaherra Gustaf Mannerheim ja kreivi Rüdiger von der Goltz. Kenraalien perustehtävissä oli paljon samaa: kukistaa kapinaan nousseet punaiset ja estää bol?evismin leviäminen Suomeen. Kreivin ensisijainen tehtävä oli hankkia Saksalle luja jalansija Suomessa ja Itämerellä. Voittojensa myötä hänestä tuli ?pelastajakreivi?, Etelä-Suomen vapauttaja. Mannerheimin osa oli profiloitua pohjoisemman Suomen vapauttajana.

Kenraalien suhde oli kilpailun sävyttämä. Saksalaisille oli tärkeintä varmistaa, ettei von der Goltz joutunut Mannerheimin komentoon, ja kun se onnistui siirtämällä maihinnousu Porista Hankoon, kreivi pystyi käymään oman sotansa. Myöskään Mannerheimilla ei ollut halua yhteistyöhön. Hän ei halunnut jakaa kunniaa voitoista, eikä yhteistyö entisen viholliskenraalin kanssa muutenkaan houkutellut.

Mannerheim ei arvioinut von der Goltzia sotilaana, mutta moitti tätä ?poliittiseksi kenraaliksi?, jollainen hän itsekin oli. Sen sijaan von der Goltzin arvio Mannerheimin taidoista oli murskaava: tämä oli korea ja korostetun aristokraattisesti käyttäytynyt ?operettikenraali?.

Globaalisti ajatteleville aatelismiehille sota ei ollut kapina eikä vapaussota vaan osa suursotaa, jossa ratkaistiin bol?evismin ja heidän omien keisarikuntiensa kohtalo. Molemmat ajoivat bol?evismin tuhoa vielä 1919, Mannerheim Suomen valtionhoitajana, von der Goltz saksalaisena komentajana Latviassa.

Valkoisen Suomen kirjallisuus on vähätellyt Saksan roolia. Haastaja Saksasta nostaa von der Goltzin sodan toiseksi ratkaisijaksi.

Dosentti Touko Perko on kirjoittanut aiemmin elämäkerran nobelisti A. I. Virtasesta (Mies, liekki ja unelma, Otava 2015).