Kielipakinoita on Ernst Lampénin pohdintoja Suomen kansan kielen ilmiöistä. Kirjassa käsitellyt sanat ja sanonnat pohjautuvat Lampénin Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen lukijoille lähettämään kyselyyn muutamien sanojen esiintymisestä ja käytännöstä. Kysely toikin valtavasti vastauksia ympäri Suomen, niin oppineilta kuin kansan miehiltäkin. Tämä innostus sai Lampénin kokoamaan tiedot kirjaksi.

Kirjan tarkoituksena ei suinkaan ole mestaroida kieltä eikä lausua tuomioita, vaan sen sijaan tuoda julki, miten missäkin osassa maatamme sanotaan, sekä kehoittaa noudattamaan johdonmukaisuutta, missä sellaista voi aikaansaada kovin loukkaamatta perinnäistapoja.

Eräs arvoisa kirjeen lähettäjä mainitsee, että hemasee-sanaa käyttävät ainoastaan jätkät, vähemmän säädyllisessä merkityksessä.

Tähän voisin liittää, että sitä käyttävät samassa merkityksessä länsi Suomen kaupunkien koulupojatkin. Mutta kymmenet kirjeen lähettäjät vakuuttavat, että se merkitseekin kauniin puvun ja helakoitten värien aikaansaamaa äkillistä ihastusta. Käy usein niin, että alkujaan säädyllinen sana, mahdollisesti jätkien vaikutuksesta, saa rivon merkityksen. Näin on käynyt suomalaisen irstas-sanan. Ensimmäisessä kirjallisuudessa 1500-1600-luvuilla se merkitsee iloista ihmistä.

Sama merkitys sillä sanalla on vieläkin Perniön puolella. Siellä sanotaan irstas tyttö nuoresta naisesta, joka on oikein iloinen ja hauska, oikein hemaseva flikka. Me muut suomalaiset saamme perniöläisten valiotytöistä aivan nurinkurisen käsityksen tämän arvostelun kuultuamme.

Kielipakinoita on näköispainos vuodelta 1926.