Muistan kuinka pakkailin erään kerran isän kanssa reppuun savottamuonaa, perunoita, leipää, voita, säilykelihaa ja tietenkin suolaa, kahvinhöystöjä unohtamatta. Työvälineet, sahat, kirveet ja vuoluraudat lastasimme polkupyörän tarakalle. Isän pyörän telineellä sojotti pitkävartinen tukkipetkele. Kun aamuaurinko pilkisteli metsän takaa, olimme jo kaukana kotoa.  Muutamia kymmeniä kilometrejä ajettuamme pysähdyimme ja talutimme pyörät metsikköön, jonka jälkeen tallustelimme melkoisen matkan vetistä nevaa ja saavuimme nevan laidassa olevalle metsäaukiolle. Aukion keskellä olevan tukkikämpän pihamaalle seisahduimme. Kämppä ei ollut uusi vaan se oli nähnyt jo parhaat vuotensa. Ristiruutuisessa ikkunassa oli jäljellä kolme lasiruutua ja neljäs oli peitetty tuohella. Kämpän eteläpäädyssä oli vanha hevostalli. Katto oli sateella vuotanut ja vesi lahottanut kämpän ja tallin välistä seinää, jonka kohdalta vesikatto oli painunut sisään.    

Kun avasimme kämpän oven, tulvahti sieraimiin ellottava mädänneen haju. Kämpän nurkassa oli ruosteinen rautakamiina ja takaseinässä makuulaveri, jonka päällä mytty likaisia vuodevaatteita. Ensi töikseen isä vuoleskeli kamiinan vieressä olevista tervaspilkkeistä kiehiset ja sytytti tulen kamiinaan. Hetkessä huoneeseen levisi kodikas lämpö ja mädänneen haju alkoi häipyä. Lämpö raukaisi. Lyhyeksi jääneen yöunen ja pitkän pyörämatkan jälkeen olimme väsyneitä, joten kellahdimme lavitsalle ja nukuimme pitkälle iltapäivään.